In Memoriam

Nättimys ♥

Tänään tulee kuluneeksi tasan viisi vuotta elämäni suurimmasta tragediasta, jonka yli en ole vieläkään päässyt, enkä tule koskaan pääsemäänkään. Viisi vuotta sitten osa sielustani kuoli pikkusiskoni mukana, enkä tule enää koskaan olemaan se sama ihminen, joka joskus olin. Ajanjakso on ymmärrettävästi mielessäni todella sumeana myttynä, mutta tietyt yksityiskohdat ovat piirtyneet mieleeni. Kuten edellinen ilta, jolloin istuin tekojärven rannalla silloisen poikaystäväni ja muutamien kavereiden seurassa, ja mietin miten pitäisi soittaa Sinille. En kuitenkaan koskaan soittanut... Muistan myös katkonaisia pätkiä matkasta Särkänniemestä kotiin Seinäjoelle suru-uutisen kuultuani. Kävelin kaupungin läpi kuin unessa, ja ihmiset tuijottivat junassa itkuista olemustani. Seuraavat, ne kaikkien ikävimmät muistikuvat ovatkin Helsingistä Oikeuslääketieteelliseltä ja hautajaisista.

Matkalla Pirkkalan lentokentälle, kohti Englantia ja työharjoittelua

Leipuri-kondiittori ja Totoro-kakun valmistus

Emme saa koskaan tietää oliko kuolema lopulta vain vahingossa liian pitkälle mennyt epätoivon puuska, vai todellakin tahallinen teko. Varsinaista viestiä ei ollut, eikä teko ollut myöskään suunniteltu juttu. Sini oli eläväinen ja omapäinen tyttö, joka jätti poismennessään todella suuren kolon kaikkien läheistensä elämään.

Pikkusiskoni kuoleman jälkeen tajusin, kuinka hauras ja lyhyt elämä onkaan. Päätin silloin tehdä enemmän asioita, mistä olin haaveillut, ja ensimmäisenä työnäni kävin ottamassa itselleni huulikorun. Aloin pitää enemmän Japanista haalimiani hieman erikoisempia vaatteita, uskaltauduun kokeilemaan näkyvämpää meikkiä. Halusin omalla tavallani, että Sini voisi olla minusta ylpeä. Minulla oli uusia ystäviä, ja poikaystävä, jonka kanssa rakastimme tulisesti, ja halusin vain, että olisin voinut esitellä näitä ihania ihmisiä siskolleni. Välillä halusin vain huutaa tuskaani ulos... Tuolloinen poikaystävä ehdottikin silloin, että sytyttäisin kynttilän aina kovimman ikävän iskiessä. Tuo tapa on jäänyt, mutta voisin ottaa sen käyttöön jälleen uudelleen.

Ikävä on valtava. ♥

~Misantrella

Minä & Sini Jaappaniasta tuodut yukatat yllä

It's been five years to the day since my world came crashing down. Five years ago I lost my sister, and a part of me died with her. Those months five years ago are understandably quite a blur, although some moments are forever etched in my mind. For example, the night befrore I was hanging out with my boyfriend and some friends and kept thinking about calling her, but never did... Or how I had to walk through the city of Tampere to get to the train station, it all felt unreal. Everyone in the train kept staring at me and my teary face. My next memories, the most unpleasant ones are from the coroner's office and of the funeral. 

We'll never know whether it was just a desperate act accidentally gone too far or actually an intended thing. There was no note, and it wasn't premeditated. She was such a stubborn, pig-headed and lively girl, who left a huge hole in the life of everyone close to her.

After my sister's death I realized how short and fragile life really is. I then decided to do more of the things I'd only dreamt about, and the first thing I did was get my lip pierced. I started to wear the more original clothing I had bought from Japan, and ventured out with bolder makeup. In my own way I wanted to make her proud of me. I had new friends, a boyfriend with whom we loved passionately, and all I wanted was to tell my sister about all the good things in my life. Sometimes I just wanted to scream out in pain. My boyfriend then suggested I light a candle whenever the pain and longing really hit me. I've since forgotten this habit, but I think it would be nice to revive it again.

I just miss her so damn much...♥